Levyarvostelu: Chuck Berry – After School Session (1957)

Kolme vuotta sitten 90-vuotiaana kuollut Charles Edward AndersonChuckBerry on todellinen alkuperäisen rock n’ rollin ikoni. Tällaisia ikoneja on muutama muukin, mutta Chuck on minulle yksi suurimmista, suurudessaan verrattavissa jopa Elvikseen. Tokihan miesten musiikkityylit eroavat toisistaan merkittävästi. After School Session on eläkeiän saavuttanut debyyttialbumi ajalta, jolloin ei ollut helppoa olla musta mies rasistisessa Amerikassa.

Albumin julkaisuaikaan 45 rpm singlet elivät huippuaikaansa ja tältäkin albumilta kaikki paitsi kaksi biisiä (Roly Poly ja Berry Pickin’) oli julkaistu singleinä jo ennen albumin julkaisua. Levyllä on 12 biisiä ja sen kesto on reilut 34 minuuttia, joten yhden biisin keskimääräinen kesto on nykypäiviin verrattuna lyhyenlainen 2:50. Albumi ei vielä sisällä Chuckin maineikkaimpia ja nimekkäimpiä hittejä, mutta monet näistäkin ovat jääneet elämään ja olivat aikanaan hittejä.

Chuck Berry – After School Session

1. School Days
Albumin ainoa biisi, joka lukeutuu minun päässä Chuckin “suuriin” biiseihin. Mukavan rento ralli, jossa Chuck aina vastaa kitaralla omaan lauluunsa. Hail, hail rock n’ roll! 5/5

2. Deep Feeling
Instrumentaali, josta tulee ensimmäisenä mieleen Fleetwood Macin Albatross (jota tosin en ole kuunnellut pitkään aikaan). Kokonaisuutena rauhallinen kitarasoolobiisi, jossa aavistus psykedeelisiä piirteitä. 3/5

3. Too Much Monkey Business
Chuck kertoo biisissä asioista, joissa ei halua olla mukana, koska hommat on ihan yhtä hölmöilyä tai muuten vain turhaa. Musiikillisesti aika kevyt rallattelu. 4/5

4. Wee Wee Hours
Chuck ei ole varsinainen blues-laulaja, mutta tässä sitä kuitenkin tavoitellaan. Biisi on melankolinen ja pianosoolo sopii siihen hyvin, mutta sitä oikeanlaista surkeutta tähän ei ole saatu mahtumaan. 2/5

5. Roly Poly
Intro kuulostaa ihan siltä kuin tämä olisi Elviksen biisi. Biisi osoittautuukin reippaaksi instrumentaaliksi, jossa kuullaan niin kitaraa kuin pianoa. Tämä on saattanut toimia livenä paremmin kuin albumilta kuultuna. 3/5

6. No Money Down
Lisää bluesia, nyt hieman vakuuttavamman kuuloisesti laulettuna. Biisi kertoo yksinkertaisesti siitä, miten ostetaan auto ilman käsirahaa ja lisävarusteiden luettelemiseenkin käytetään ainakin yksi säkeistö. 4/5

7. Brown Eyed Handsome Man
Hyvin Chuck Berry -tyyppinen ralli, jossa laulu kuulostaa aavistuksen melankoliselta ja tasapaksulta. Välillä kitarointi tuo mieleen karibianmerellisen hiekkarannan kookospähkinästä juotavine drinkkeineen. 3/5

8. Berry Pickin’
Alku (ja myöhemmin muutkin kohdat) muistuttavat Driftersin kolme vuotta myöhemmin julkaisemaa Save the last dance for me -biisiä. Tämäkin biisi osoittautuu instrumentaaliksi ja nyt hämäläiset sukujuuret omaavalle levyarvostelijallekin käy selväksi, että Chuck näillä instrumentaaleilla halusikin nimenomaa korostaa omaa kitaristiuttaan. 3/5

9. Together (We Will Always Be)
Kitaran ääni on kierrätetty jonkinlaiseen äänenmuuntimen läpi, ainakin alussa. Biisissä on hieman bluesmaisia vivahteita, mutta samalla hempeän rakkauslaulun vivahteita. Sekoitus jättää kuuntelijan vähän kylmäksi. 2/5

10. Havana Moon
Jos osaisin musiikillista termistöä paremmin, kertoisin tästä biisin soittotekniikasta enemmänkin. Nyt joudun vain toteamaan, että tämä soitetaan erikoisella rytmillä ja tavalla painottaen joitakin lauseita toisia enemmän. En miellä tätä kovin berrymäiseksi biisiksi. 2/5

11. Downbound Train
Nimensä mukaisesti biisissä on vähän Meksikon pikajunan sävelkulkua ja vanhanaikaisen höyryjunan ääni on helppo kuvitella laulun taustalle. Kitarasoolot säkeistöjen välissä kuulostavat vähän samalta kuin kielten virittäminen. 2/5

12. Drifting Heart
Biisissä on viidakkorumpujen ja aasialaisen pimputuksen sekoitusta. Kyllä kai tämä on jo ihan täytebiisiksi laitettu, sen verran kepeää on tämä soitanta ja laulanta. Tämä on hissimusiikin taustamusiikkia. 2/5

Kun biisien arvosanoista lasketaan keskiarvo, muodostuu koko albumin arvosanaksi 2.92 joka ei ole kummoinen keskiarvo. Yhden hitin albumilta ei tietenkään voi mahdottomia odottaakaan. Joku nyt voi toki epäillä omaa kompetenssiani tällaisen vanhan musiikin arvioinnissa, mutta olen kyllä kuunnellut 1950-luvunkin musiikkia sen verran, että erotan jyvät akanoista. Ne suurimmat ja mielestäni parhaimmat Chuck Berry -biisit löytyvät sitten ajallisesti seuraavilta albumeilta One dozen Berry’s (1958) ja Chuck Berry is on top (1959).

Tämän albumin parhaat ja muutaman muunkin Chuck Berry -biisin löydät Jarkon Jukeboxi -soittolistalta Spotifystä.

Bonuksena vielä video Chuck Berryn live-esiintymisestä vuodelta 1972, jossa nähdään kaikki oleellinen: kahden minuutin intro, miehen kuuluisin biisi, duck walk, spagaatista soittaminen ja ylösnouseminen ja rumpalin kouluttaminen:

Vastaa